Etusivu » Väkivallan muotoja » Lähisuhdeväkivalta

Lähisuhdeväkivalta

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmän mukaan perhe- ja parisuhdeväkivalta (eli lähisuhdeväkivalta) on perheenjäsenten ja lähisuhteessa elävien välistä ja yleensä kodeissa tapahtuvaa väkivaltaa.

Lähisuhdeväkivalta voi olla muodoltaan fyysistä (esim. lyöminen, tukistaminen, läpsiminen, potkiminen, töniminen, kuristaminen ja terä- tai ampuma-aseen käyttö), psyykkistä (esim. väkivallalla uhkaaminen, pelottelu, jatkuva vähättely ja nöyryyttäminen), tai seksuaalista (esim. raiskaus, sukupuoliyhteyteen tai seksuaalisen kanssakäymisen eri muotoihin pakottaminen ja insesti).

Väkivallan yhteydessä voi esiintyä taloudellista hyväksikäyttöä kuten rahan käytön kontrollointia, kiristämistä ja toisen rahojen ottamista omaan käyttöön tai väkivallalla uhkaamista sekä riistoa ja laiminlyöntiä. Erilaiset kontrollointimuodot, kuten henkilön eristäminen perheestään ja ystävistään, heidän liikkumisensa valvominen ja tiedon tai avunsaannin rajoittaminen ovat myös lähisuhdeväkivallan ilmenemismuotoja.

Tutkimusten mukaan (esim. Heiskanen ja Piispa, 1998) lähisuhdeväkivalta voi ilmetä vakavana, syvenevänä väkivaltaisuutena, jolle ovat luonteenomaisia pahoinpitelyn, pelottelun ja uhkailun monimuotoisuus ja tekijän yhä omistavammaksi ja kontrolloivammaksi muuttuva käyttäytyminen. Toinen lähisuhdeväkivallan ilmenemismalli on vähemmän väkivaltainen suhde, jossa jatkuva turhautuminen ja viha purkautuvat ajoittain fyysiseksi aggressioksi. Uhrin kokeman avun ja tuen tarve vaihtelee väkivallan muodon ja siitä aiheutuneiden seurausten mukaan.

Lähisuhde- ja perheväkivalta jää helposti havaitsematta, koska niin uhrilla kuin tekijälläkin on häpeän, syyllisyyden ja pelon vuoksi korkea kynnys kertoa väkivallasta ja hakea apua. Erityisesti silloin, kun kyseessä on lähisuhteessa koettu seksuaalinen väkivalta tai hyväksikäyttö, on kokemusten puheeksi ottaminen vaikeaa. Samoin lapsiin, nuoriin, vanhuksiin ja vammaisiin kohdistuva väkivalta ja kaltoinkohtelu jäävät yleisesti piiloon ja sen uhrit vaille apua.

Sivun alkuun

Lähisuhdeväkivalta koskettaa monia

Kansallisten uhritutkimusten mukaan perheväkivaltaa on vuoden aikana kokenut eri vuosina (1980–2009) 0,1–0,7 % 15–74-vuotiaista miehistä. Naisista on näiden tutkimusten mukaan kokenut perheväkivaltaa 0,9–1,9 %.(Sirén, Aaltonen ja Kääriäinen 2010, 12.) Kaikesta poliisin tietoon tulleesta väkivallasta vuonna 2007 (Salmi ym. 2009, 8) perheväkivallan osuus oli 12 %. Tästä naisten osuus uhreina oli 9 % ja miesten 3 %.

Lähisuhdeväkivaltaa kohdistuu myös lapsiin. Lapsiin kohdistuvassa väkivallassa piilorikollisuuden aste on poikkeuksellisen suuri, koska lapset eivät useinkaan kykene itse ilmoittamaan heihin kohdistuneita väkivallantekoja viranomaisille (lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ks. Ellonen ym. 2007). Väkivallan ilmisaattaminen edellyttää terveys-, sosiaali- ja poliisiviranomaisten välistä tiivistä yhteistyötä. Ilmisaattaminen on tärkeää siksikin, että tutkimusten mukaan varhainen puuttuminen ehkäisee väkivallan toistumista.

Naisuhritutkimusten mukaan (Heiskanen ja Piispa 1998; Piispa ym. 2006) 15 vuotta täyttäneistä naisista noin 20 % on kokenut nykyisessä parisuhteessaan fyysistä väkivaltaa ainakin kerran. Miesuhritutkimuksen mukaan (Heiskanen ja Ruuskanen 2010) 16 % parisuhteessa olevista miehistä oli kokenut joskus nykyisen kumppaninsa taholta fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai sillä uhkailua. Osuus oli naisten kohdalla sama. Sukupuolten välillä on kuitenkin eroja lähisuhdeväkivallan piirteiden suhteen ja naisille aiheutuu myös miehiä vakavampia vammoja lähisuhdeväkivallan seurauksena (mt., 45).

Suuret erot eri tutkimusten raportoimissa väkivallan osuuksissa johtuvat pääosin metodologisista seikoista, kuten väkivallan käsitemäärittelystä ja tutkimuskysymysten muotoilusta. Myös käytetyn tietolähteen luonne vaikuttaa osuuksiin. Esimerkiksi Salmi ym. (2009, 7) ovat todenneet, että naisten ja miesten suhteellisten osuuksien ero uhrikyselyissä ja poliisitilastoissa aiheutuu pääosin siitä, että kyselylähteiden kohdalla painottuvat lievemmät väkivallanteot. Osin eroihin vaikuttavat myös miesten ja naisten erilainen alttius ilmoittaa itseensä kohdistuneesta väkivallasta.

Olennaisinta lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa ja ehkäisyssä eivät kuitenkaan ole eri sukupuolten tai väestöryhmien osuudet uhreina tai tekijöinä vaan se, että väkivalta tunnistetaan ongelmaksi, ja että siihen puututaan.


 
Julkaistu 18.2.2013